Malttavaisuutta, ihmisellä pitää olla

Kevätkokemuksia Pohjanmaalta ja Uudeltamaalta

Eräällä ystävälläni oli tapana sanoa minulle, kun odotin kovasti jotain tai muuten olisin halunnut heti nähdä tuloksen tai saada selville jonkin asian tai valmiiksi jotain: ”Malttavaisuutta, ihmisellä pitää olla malttavaisuutta. ” Näin hänen isänsä oli  hänelle aina sanonut. Tämä tuli niin elävästi mieleeni taas, kun en millään jaksaisi odottaa, että tulisi kunnolla kevät ja kesä.

Ennen en ollut ollenkaan kevätihminen. Minusta kevättalvi kesti loputtoman pitkään eikä mitään edistystä tapahtunut. Varsinkin, kun elin Oulun korkeudella, kevät oli vielä pidempi ja hitaampi kuin täällä Etelä-Suomessa. Päivällä saattoi olla melko lämminkin ja valoahan kyllä riitti pitkälle iltaan, epätodellista, kuulasta valoa mustavalkoisessa maailmassa, mutta yöt olivat kylmiä, tosi kylmiäkin. Jotkut nauttivat hankikeleistä ja onhan niissä oma hohtonsa, mutta minusta kevät oli välillä tosi ahdistavaa aikaa. Helena Anhavan runosta löysin oman sielunmaisemani: ”–Kajakka helmikuu, /viiltävän kirkas./ Hampaita palelee./ Ja huhtikuussa maailman harha puhkeaa./Valo särkee mielet.”

Mutta tulva-aikana ikävöin kotiseutua, tulvan jännittävyyttä, arvaamattomuutta. Joka vuosi tulva-aika on erilainen, koskaan ei voi olla varma, millainen tulva tulee. Mitään sille ei voi tehdä, katsoa vain ja ihmetellä vierestä. Monenmoista tarinaa kerrotaan aina edellisistä tulvista, niistä isoista: Joskus ei päästy kouluun, kun tie oli poikki tai kaverit jäivät meille yöksi, kun eivät päässeet kotiin. Bussi oli myöhässä kaksi tuntia, kun oli joutunut kiertämään Oulun kautta. Isä jäi mökille, kun vesi nousi ja hänet piti hakea veneellä. Meneeköhän mökin saunaan vettä? Nouseeko vesi portaille asti? Pappa oli näyttänyt mökin paikan ja sanonut, että siihen kohtaan ei ole vesi koskaan noussut, rakentakaa siihen. Jos sattui oikeaan aikaan oikeaan paikkaan, kun jääpato lähti liikkeelle, oli nähtävänä sellainen näytelmä, että sen muistaa aina.

IMG_1598Kevätkasvillisuus on Oulun korkeudella melko niukkaa. Nyt sinnekin on levinnyt leskenlehteä, mutta sitäkään ei ennen näkynyt kotiseudullani. Tosin sekin ilmestyy siellä paljon myöhemmin kuin täällä, sillä siellähän on useimmiten vielä korkeat kinokset maalis-huhtikuussa. Rentukka oli ensimmäisiä ojan varsien tulokkaita ja se onkin aina ollut yksi lempikukistani. Sen kirkas keltainen väri ja iloa tuova olemus korostuu, kun kasvupaikka on usein liejuinen oja tai tulvan alta paljastunut jokitörmä. Seuraavana tulivatkin voikukka ja tuomi, mutta sitten olikin jo oikeastaan kesä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Valko- tai sinivuokkoja en ollut koskaan nähnyt luonnossa ennen etelään muuttamistani. Puhumattakaan keltavuokoista tai imiköistä tai muista kevätkasveista. Ensimmäisenä keväänä  etelässä asuessani kuljin Lemmenlaaksossa ihmettelemässä vuokkojen kukkamerta ja ihmeellisiä imiköitä ja muita entuudestaan minulle outoja kasveja. Lehtomainen metsäkin oli uusi kokemus, sillä olin tottunut siihen, että metsässä voi kasvaa vain joitakin yksittäisiä lehtipuita, mutta että koko metsä olisi lehtipuita, se ei ollut tuttua.

Nyt täällä etelässä odotan keväällä malttamattomana ensimmäisen leskenlehden ja sinivuokon näkemistä. Viime keväänä löysin pihasta raja-aidan vierestä muutaman sinivuokon ja siivosin vähän elintilaa siinä toivossa, että se leviäisi. Valkovuokkoja ei vielä meidän pihassa näy muuten kuin, jos oikein tarkkaan katsoo, voi ehkä aavistaa, että maasta tunkeva lehden alku voisi olla valkovuokko. Naapurin ojassa näkyvät jo kukkivan!

Syksyllä istutin melkoisen määrän sipuleita ympäri pihaa ja olisin halunnut, että heti olisi kevät, että voisi nähdä, miten ne alkavat kasvaa. Nyt käyn joka päivä mittailemassa maasta nousevien piikkien pituutta ja haluaisin taikoa ne kasvamaan ja kukkimaan heti! Skillat kurkistavat jo, ja niissä on pienen pieni kukan alku näkyvissä. Samoin helmililjan alkuja näkyy, mutta nekään eivät vielä ole lähellekään kukassa. Narsissit ovat pinnassa, mutta lehdet ovat vasta muutaman sentin korkuiset, samoin tulppaanien lehtialkuja näkyy, mutta ei toivoakaan kukasta vielä.

Kärhöjen ja muiden pensaiden silmuja olen myös käynyt vakoilemassa ja pelkään kuollakseni, että viime kesänä istutettu ”Presidentti” ei olekaan talvehtinut. Sen sijaan ”Ristinummiruusu” näyttää tekevän silmuja jo kovaa vauhtia. Se minun oli pakko hankkia ja tuoda tänne kotikonnuilleen. Mutta sen kukkimista saa vielä tovin odottaa. Jännitettävää ja odotettavaa siis riittää ulkonakin vielä pitkään.

Kevään jännittävin hetki on ehkä se, kun yhtenä sateenjälkeisenä yönä kasvu on räjähtänyt ja kaikki on järkyttävän vihreää joka puolella. Se on kuin shokki, ihana sellainen. Sitä odotellessa tarvitaan vielä malttavaisuutta.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s