Kuukausi: heinäkuu 2016

by

Kohta on kaappi täynnä kamaa

Sain kaapin valmiiksi ja olen tyytyväinen lopputulokseen. Sille löytyi arvoisensa paikka portaikon alta vanhan arkun vierestä. Siinä se nyt komeilee, tyhjyyttään kuistin,  vielä. En ole vielä raaskinut täyttää sitä romulla enkä ole päättänyt tarkkaan, mitä siellä säilyttäisin. Tulee vain mieleen sitaatti Upponallen runosta: ”Ihmiset tahtovat kaikenlaista, vieraita tavaroita vieraista maista. Kohta on kaappi täynnä kamaa, elämä on kuitenkin yhtä ja samaa.”

Viime kerran postaukseni jälkeen oli työstämistä vielä jäljellä. Maalipintaan laitoin kevyen vahauksen,  jotta pinta on hieman kiiltävä ja helpompi pitää puhtaana. Laatikoita piti sovittaa ja hioa, sillä ne olivat vääntyneet ja turvonneet kosteassa tilassa säilytyksen aikana. Lopuksi kiinnitettiin nupit paikoilleen. Onneksi minulla on apuri, joka tekee minulle vaikeampia hommia. Nyt laatikot liukuvat sulavasti taas.

wp-1469948948532.jpegLeikkuulautoja on käytetty ahkerasti ja niissä oli syvät veitsen jäljet. Hioin pinnan sileäksi koneella, mutta kaikkia jälkiä en halunnutkaan pois kokonaan. En aio käyttää leikkuulautoja alkuperäiseen tarkoitukseensa, joten sivelin niihin ohuen värin piristykseksi. Tarvittaessa niistä saa laskutilaa tai aputason.

wp-1469949139994.jpegOlen pähkäillyt, pitäisinkö kaapille kastajaiset.  Voisin kutsua 8 tai 10 vierasta ja laittaa laatikoihin ja kaappiin pikku yllätyksen jokaista vierasta varten. Vieraat voisivat ehdottaa, mitä kaapissa tulisi säilyttää. Tosin voi olla, että en malta sihen saakka odottaa ja pitää kaappia tyhjillään. Ehkäpä,  katsotaan, miten aika riittää. Pitkäkin loma lähestyy uhkaavasti loppuaan. Tämä oli kiva lomaprojekti. Nyt ei olekaan mitään uutta projektia tiedossa vielä.

Viilikaapista tulikin viileän turkoosi
by

Viilikaapista tulikin viileän turkoosi

Alun perin kaapista piti tulla vihreä niin kuin se on ollutkin aikoinaan, samansävyinen kuin aiemmin kunnostamani kaapit, sellainen jugendinvihreä. Toisin kuitenkin kävi vähän kuin sattuman oikusta. Kaappi oli aika kamalassa kunnossa, kun sain sen.

Kaappi on kotoisin äitini kotitalosta, mummolasta, Väänäseltä. Kaapissa säilytettiin kuiva-aineita, kuten jauhoja ja ryynejä. Pikkuruisissa ylälaatikossa taisi olla ompelutarvikkeita ja muuta pientä tarpeellista. Kun pappa eli, kaappi oli keittiössä. Minäkin muistan sen hyvin. Äitini mukaan kaappi oli ollut keittiössä niin kauan kuin hän muistaa, joten kaapilla on ikää varmaankin lähes 70 vuotta, ehkä enemmänkin. Mummu oli sen ehkä mukanaan tuonut.

Tädillä oli tapana tehdä viiliä kaapin päällä kipoissa. Pohjalle laitettiin  vähän viiliä siemeneksi ja päälle omien lehmien maitoa.  Sitten vain odotettiin, että maito muuttui viiliksi. Siihen tuli paksu kermainen nukkapinta, jota aina ihailin, vaikka en tykännyt viilistä muuten. Ukkosella viili ei onnistunut. Kukaan ei tiennyt miksi, mutta niin se vain oli.

Keittiöremontin ja täydellisen keittiön  uudistamisen jälkeen kaappi joutui siirtymään syrjään modernin sisustuksen tieltä ja päätyi varastoon. Sattumalta kaappi tuli puheeksi tätini miehen kanssa, ja hän lupasi sen minulle, kun olivat jo meinanneet polttaa sen. Onneksi eivät ehtineet!

Pääsin käsiksi kaapin kunnostamiseen juhannuksen jälkeen, kun sain edellisen projektin valmiiksi ja toimitettua perille äitini mökille. Aloitin tietenkin vanhan maalin poistamisella. Pinnassa oli myös paljon likaa ja homepilkkuja varastossa säilyttämisen jäljiltä. Skrapaaminen ja kuumailmapuhaltimen käyttö ei ole lempipuuhaani, mutta pilvisellä ja viileällä säällä sekin tuntui ihan kivalta. Hiominen on paljon hauskempaa. Siinä näkee, kuinka vanhan maalin ja likaisen pinnan alta paljastuu puhdas puu. Erityisesti mahongin hiomiseen tulee oikein himo.

wp-1469375254246.jpegTyön kruunasi yllätys, joka löytyi kaikkien maalipintojen alta. Yhden laatikon yläreunaan on kaiverrettu horjuvin kirjaimin ELMA, äitini nimi siis. Soitin äidille ja kerroin, mitä olin löytänyt. Häntä asia huvitti, mutta mitään sen enempää hän ei asiasta muistanut. Mietin, miten raaskin ylipäätään maalata kyseistä laatikkoa, kun siinä on sentään nimikirjoitus lähes 70 vuoden takaa. Tein sellaisen ratkaisun, että maalasin laatikon yläreunan ohennetulla maalilla vain kertaalleen siinä toivossa, että kirjoitus ehkä hieman kuultaa maalin alta.

wp-1469375451521.jpegMatkalla Ahvenanmaan saaristossa törmäsin Jurmossa kivaan  Gretan putiikkiin, josta ostin itselleni matkamuistoksi sabluunan, jolla päätin maalata kuvion oviin. Maaliksi ostin kuviota varten Vintage-merkkistä ranskanharmaata. Silloin vielä suunnittelin, että teen kaapista muuten vihreän.

Sitten ajatus alkoi kehittyä ja päätin, että haluan maalata koko kaapin tuolla kalkkimaalilla. Se on luontoystävällinen  ja hyvin tarttuva maali. Minua alkoi kiinnostaa kokeilla maalia enemmänkin ja siitä alkoi ankara googlaus, missä maalia myydään. Löysin jälleenmyyjän Mäntsälästä. Pinea sisustus  -niminen yrittäjä ilmoitti verkkosivuillaan  myyvänsä maalia muillekin. Verkkokaupan valikoimassa ei ollut yhtään vihreän sävyä. Pohdin muita vaihtoehtoja ja päädyin old turkoise -sävyyn.

Kaapista ei siis tulisikaan entisen näköistä vaan, se saisi aivan uuden ilmeen. Maalauksen edetessä päätin vielä tehdä ovista kaksiväriset niin, että peiliosasta tuleekin harmaa samoin kuin kaapin alahyllly. Jurmosta ostettu koristeväri muuttuikin pohjaväriksi, ja kuvion tein turkoosilla.

wp-1469382844702.jpegUudet nupit ostin Memories Marin putiikista Tuusulan rantatieltä. Ostin myös tomaattikaapin nupit sieltä ja panin merkille paikan siinä mielessä, että sieltähän saan nuppeja, kun niitä taas tarvitsen. Vanhat nupit ovat kuluneet ja varmasti jo aikansa palvelleet.

Nyt projekti näyttää autotallissa tältä. Vielä pitää vahata pinta sekä kiinnittää ovet ja nupit. Vielä siis riittää hommia muutamalle päivälle. En taida päästä taaskaan tuntipalkoille, mutta tekemisen iloa ja vanhan säästämisen riemua kyllä saan.  Ehkäpä palaan vielä asiaan, kun saan lopulta valmiiksi.

wp-1469382935388.jpeg

by

Puutarhatuliaisia mereltä

Nykyään, kun katselen reissussa ollessani, mitä ottaisin tai ostaisin itselleni matkasta muistoksi, ne melkein aina liittyvät joko puutarhaan tai nikkarointiin. Purjehdusreissuilta mereltä on aina pakko tuoda kiviä, vaikka se ei kai ihan laillista olekaan.

 

Tällä viikolla olimme Inkoon saaristossa ja tuuli oli sen verran leuto, että pääsimme pienellä purrellamme vähän isomman aukon reunalla olevillekin saarille. Erään saaren rannassa oli aivan selvä rytövalli ja erikokoisia kiviä röykkiöittäin. Näki, että myrskysäällä ne varmasti liikkuvat edestakaisin ja ovat hioutuneet sileiksi ja pyöreiksi hankautuessaan toisiaan vasten. Minusta ne olivat niin ihmeen kauniita, että oli pakko kerätä muutamia mukaan. Asettelin ne maksaruohojen sekaan seinän vierustalle.

Samassa paikassa on jo viime kesän  reissulta mukaan lähteneet kiviä.

img_20160720_190925.jpg Ruskeat kuvassa näkyvät eivät ole kiviä vaan tiilenpalasia, jotka ovat hioutuneet kulmista pyöreiksi. Niitä löysin Loviisasta Svartholman linnakesaaren satamasta. Ranta on hienon tiilenpunainen kauttaaltaan. Nyt ne muistuttavat minua tuossa siitä retkestä.

20160720_101238.jpgToinen puutarhatuliaiseni tämän viikon matkalta on maksaruoho Stora Fagerön hiekkarannalta. Näitä hauskan geometrisiä pikkukasveja kasvoi siellä tosi runsaasti. Ajattelin, että voisin onnistua siirtämään sen omaankin makasruohopenkkiini, kun kasvoi sielläkin kovin vaatimattomasti maassa. Pitäisi ehkä hankkia sille vähän hiekkaa ympärille, että se tuntisi olonsa kotoisammaksi.

img_20160720_191120.jpgPurjehtiessamme huomasin vedessä jotain kiiltelevää ja epäilin sitä roskaksi. Lähempää katsottuna se paljastuikin pitkäksi kauniiksi valkoiseksi sulaksi, mitä ilmeisimmin joutsenen sulaksi. Minulle tuli heti mieleen kalevalainen säe, jossa pyydetään Ilmarista tekemään Sampoa muun muassa joutsenen kynän nenästä. Kynältä se tosiaankin näyttää: niin teräväkärkinen ja siro. Ei ihme, että ennen tehtiin sulkakyniä. Siitähän se kynä-sanakin on saanut alkunsa suomen kielessä, mutta myös monissa muissakin kielissä. Kivisaaren rannalta löysin vielä kaksi sulkaa lisää. Laitoin nekin koristamaan maksaruohoistutuksia.

Näin matkojeni muistot elävät puutarhassani, juuri ne oikeat matkamuistot.

Ihka ensimmäinen oma perennapenkki
by

Ihka ensimmäinen oma perennapenkki

Reissun jälkeen on taas puuhattu pari päivää ankarasti puutarhassa. Ensimmäiseksi piti tietenkin tarkastaa kaikki ja katsoa, mitä on tapahtunut sillä aikaa, kun on ollut poissa. Mitään hirveän dramaattista ei ollut nähtävissä. Jotenkin olin tyytymätön yleisilmeeseen ja päätin poiketa ihan muuten vain Haarajoen puutarhalla kauppareissun yhteydessä.

wp-image-754123255jpg.jpeg

Talon etuoven vierusta on ollut minulla työn alla jo pidemmän aikaa. Aloitin näkymän kohentamisen tuomalla äidin mökkitien varresta ruostuneen maitotonkan ja tänä vuonna istutin siihen auringonkukkia. Ne ovat kasvaneet siinä hämmästyttävän hyvin. Kukannuput alkavat olla jo melko suuret. Ei enää tarvittaisi paljonkaan aurinkoa, kun ne aukeaisivat. Niiden katveessa kasvaa yksi paljon puhutuista malabarinpinaatin taimista. Viime vuonna minulla kasvoi tonkassa krassia.

20160715_111944-1.jpgViime syksynä siirsin pihan perällä kuivassa maassa kituvan syyskaunosilmän talon etupuolelle oven viereiselle seinustalle ja laitoin sille hieman uutta multaa. Ilokseni se on lähtenyt hyvään kasvuun uudessa paikassa. Olen mielessäni kypsytellyt ja pohtinut, millaisen kukkapenkin perustaisi sen ympärille ja mitä laittaisin sille seuraksi. Alkukesästä istutin sen viereen esikasvattamani kaunopunahatun taimet, joihin ei vielä tänä vuonna tule kukkaa, joten edelleen penkkini oli hyvin vaatimaton. Ei se vielä oikeastaan ollutkaan mikään kukkapenkki.

20160715_111935-1.jpgPuutarhamyymälästä nappasin mukaan kolmanneksi punalehtisen, kivannäköisen perennan, jossa on valkoiset pienet kukat.Nimen tietenkin unohdin samantien, joten jos joku lukija tunnistaa, olisin iloinen kommentista, jossa kerrot nimen. Kaivoin ylös pikkutulppaanin sipulit ja istutin uuden tulokkaan kolmanneksi. Sipulit siirsin sivummalle ja jätin niille vähän tilaa kasvaa keväällä. Reunustin penkin luonnonkivillä ja heti alkoi näyttää oikealta kukkapenkiltä, ja etuoven seinusta on paljon huolitellumman näköinen.

wp-image-1476540096jpg.jpeg

Ei tämä kyllä mitään perennapenkkikilpailua voittaisi eikä pääsisi varmaankaan edes pistesijoillekaan, mutta se on minun aivan ihka ensimmäinen itse suunnittelemani ja perustamani perennapenkki, ja itse olen siihen oikein tyytyväinen tällä hetkellä. Ensi kesänä nähdään, tuleeko kaunopunahattuun kukkia ja miten sitten kasvivalintani sointuvat yhteen.

wp-image-2118497743jpg.jpegLisäksi ostin yhden verenpisara-amppelin pelargonioiden seuraksi, kun se näytti niin upealta ja oli tarjouksessakin. Riippapelargoniani eivät ole oikein vielä päässeet kasvussa vauhtiin ollenkaan vaan näyttivät niin vaatimattomilta, että kaipasin vähän lisää väriä. Toiselle riippapelargonialle keksin uuden paikan keittiöterassin kasteesta,  ja siihen se sopikin hyvin toisten pienten pelakuiden seuraksi.

by

Göranin puutarha Karlskärin saarella

Kökarin saaren edustalla on pieni saari nimeltä Karlskär.  Eräänä päivänä vuonna 1958 ruotsalainen herrasmies Göran Åkerhielm rantautui saarelle ja ihastui siihen. Hän päätti ostaa saaren, mutta se ei ollutkaan niin yksinkertaista. Saarella oli kolme omistajaa, joista kukaan ei halunnut myydä maata Göranille. Kyse ei niinkään ollut hinnasta, sillä rahaa olisi Göranilla ollut. Omistajat eivät halunneet myydä maataan kenelle tahansa, vaan he sanoivat, että ostajalla pitää olla saaristolaisen sydän.

20160708_134518.jpgJoka vuosi sen jälkeen Göran tuli kuitenkin saarelle ja yksi saaren omistajista antoi hänen käyttöönsä oman kalastusmajansa, jota hän ei itse käyttänyt. Ajan mittaan hän näki, että Göranilla on oikeanlainen sydän, koska hän tulee paikalle uskollisesti joka kesä, ja niin hän myi osuutensa.

Göran rakennutti saarelle talon ja vierasmajan ja sataman. Hän otti työmiehiä Kökarista ja maksoi heille kunnollista palkkaa työtä vastaan. Osa töistä oli saarelaisten mielestä hullun hommaa, kuten aallonmurtajan rakentaminen. He kysyivät, mitä mieltä on rakentaa aallonmurtaja,  kun syysmyrskyt ja jää rikkovat ne kuitenkin. Mutta Göran halusi rakentaa silti ja rakensi kaiken uudestaan joka vuosi. Hän sanoi, että hänellä on rahaa ja saarelaiset tarvitsivat työtä, joten hän tarjosi sitä.

Hulluutena varmasti monet pitivät myös sitä, että Göran halusi saarelle puutarhan. Hän pyysi kaikkia saarelle tulevia tuomaan aina kaksi sankollista maata ja jättämään sen satamaan. Siitä hän kuljetti maan paikkaan, jota oli kulloinkin rakentamassa. Hän siirteli kiviä, teki kiviaitoja ja ohjasi veden kulkemaan kivistä tehtyjä puroja pitkin. Talon ympärille hän saikin louhittua ihmeellisen lumotun puutarhan, jossa kukkivat ruusut ja alppiruusut ja monet muut kasvit.

Puutarhassa on varjoisia huoneita, joissa on varmasti ollut ihanaa viettää kuumaa kesäpäivää. Göranilla oli paljon ystäviä, jotka usein vierailivat saarella. Tosin, jos vieras kuvitteli lepäävänsä riippumatossa varjoisan puutarhan suojassa, erehtyi, sillä Göranilla oli aina jokin projekti meneillään joko puutarhassa tai satamassa ja näihin puuhiin osallistuivat myös vieraat.

Yksi meidän kaikkien tuntemistamme vieraista oli Tove Jansson. Hänen maalaamansa taulu löytyykin kunniapaikalta takan edustalta. Toven kumppani Tuulikki Pietilä on suunnitellut alueen rakennuksia yhdessä veljensä Reima Pietilän kanssa.

Nyt alppiruusut olivat lopettaneet kukintansa,  mutta saattaa vain kuvitella, kuinka upea se puutarhan nurkkaan on, kun ne ovat täydessä kukassa. Nyt siinä oli vain yksi valkokukkainen pensas, jota en tunnistanut. Toisessa nurkkauksessa kukkivat parhaillaan upeasti punaiset ryhmäruusut, joista en myöskään osaa sanoa tarkemmin, mitä lajiketta ne ovat. Pensaiden ja kukkien lomassa on pieniä patsaita. Kivistä on rakennettu puro, joka oli nyt kuiva, mutta keväällä varmasti solisee kivasti. Myös pieni vesiallas oli puron varrella.

20160708_143628-1.jpg Rakennuksen seinustalta löytyi myös pieni keittiöpuutarha, jossa kasvoi nytkin ainakin mansikkaa, salaattia, tilliä, persiljaa, lipstikkaa, mäkimeiramia.

Hänen oma perheensä ei hyväksynyt Göranin seksuaalista suuntautumista, joten Göran hakeutuikin osaksi juuri siksi syrjäiseen paikkaan, jossa sai elää elämäänsä niin kuin hän itse näki parhaaksi. Saari ja puutarha varmasti toivatkin iloa Göranille. Eräänä päivänä, kun hän oli taas kiviä siirtelemässä paikasta toiseen, hän juuttui kiven alle ja muisti olevansa kuolevainen niin kuin kaikki muutkin. Hän tiesi, että kukaan ei tulisi etsimään häntä ehkä päiväkausiin, jos hänelle tapahtuisi jokin onnettomuus.

Niin hän päätti muuttaa Sveitsiin 1983. Seuraavana vuonna hän testamenttasi paikkansa Kökarin kunnalle ja velvoitti sen huolehtimaan, että se on jossain kultturikäytössä. Näin me saamme nyt nauttia Göranin elämäntyöstä. Toven ja Tuutikin vierasmökkiin voi hakea stipendiä Kökarin kunnalta. Siellä tulee tehdä jotain taiteellista työtä. Göran on haudattu Sveitsiin, sillä hänen sukunsa ei edelleenkään hyväksynyt häntä edes sukuhautaansa.

Lähteet: Opastettu kierros Karlskärissä. Vene lähtee Kökarin satamasta.

Välkommen till Karlskär. Esite. Mariehamn 2003. Ålandstryckeriet.

by

Presidentti elää!

Jollain puutarhaan littyvällä keskustelupalstalla joku tuskaili alkukesästä talven tuhoja ja hänelle annettiin ohjeeksi odottaa juhannuksen yli ennen kuin menettää kokonaan toivonsa. Minä tuskailin oman Presidentti-kärhöni kanssa samalla tavalla ja päätin noudattaa annettua ohjetta. Olin kyllä jo aivan varma, että uusi Presidentti on valittava jossain vaiheessa.

Samaa pelkäsin myös syksyllä istuttamani lyhtykoison kanssa. Annoin asian olla ja oikeastaan jo luovutin ja vähän unohdinkin molemmat kasvit, ettei menetys niin harmittaisi. Päätin pohtia uusien hankkimista myöhemmin kesällä.

Juhannus oli ja meni reissussa. Yksi kotiin pelaamisen riemusta on tutkia, mitä muutoksia onkaan tapahtunut puutarhassa sillä aikaa, kun on ollut poissa. Kauhuissaan tietenkin ajattelee, että kaikki on joko kuivunut liikaa tai hukkunut liikaan sateeseen tai tuholaiset ovat vallanneet koko tontin ja syöneet kaiken puhtaaksi.

wp-1467802769841.jpeg

Ehkä seuraavan loman jälkeen jo auringonkukat ja pelakuukin innostuvat.  

Mikään kauhuskenaario ei onneksi ollut toteutunut, vaan puutarhani oli aivan siedettävässä kunnossa. Ruoho oli tietenkin kasvanut aivan tolkuttomasti ja nurmikon leikkaus olikin ensimmäinen toimenpide, mihin piti heti tarttua. Amppelipetunia kaipasi kastelua ja kunnollista suihkutusta ja pesua. Sain sen kuitenkin elvytettyä oikein hyvännäköiseksi.

wp-1467802896312.jpeg

Lyhtykoiso kasvaa sittenkin. Kärhö alusta en saanut otettua mitään järkevää kuvaa.

Kiireellisimpien töiden jälkeen oli aikaa  tarkempaankin tutkimiseen. Paras yllätys oli, että Presidentti oli alkanut kasvaa ja työntää tarmokkaasti versoja juuresta. Se oli saanut kasvatettua jo pitkät uudet oksan alut. Vanhoihin varsiin ei tullut lehtiä, mutta juuret olivat säilyneet elinvoimaisina.   Tästä ilahtuneena lähdin tarkistamaan  myös lyhtykoison tilannetta. Rikkaruohot ja lupiinit takaa löytyi myös reipas alku! Mahtavia tällaiset yllätykset! Myös ennen meidän aikaamme istutettu köynnös, luultavasti kärhö, on myös alkanut puskea juurivesaa. Kiinnostuneena odotan ja katson, mitä siitä mahtaakaan kehittyä.

Pientä edistystä oli nähtävissä myös kesäkukissa. Kääpiösamettikukat ovat alkaneet pörhistyä, ja muutama kukkakin on jo avautumassa. Ryhmäsamettikukissakin on jo muutama pikkuinen kukka, vaikka aika onnettomia ovat vieläkin. Talvehtineet ja pikkutaimesta kasvatetut pelargoniat ovat aloittamassa kukintaansa myös. Komeimmillaan on nyt tädiltä saatu maatiaislajike.

Puutarhurin lomailu on ongelmallista siinä mielessä, että aina on huoli, kun on poissa eikä oikein millään raaskisi lähteäkään mihinkään. Kun palaa kotiin on puuhaa, että saa elvytettyä kaiken taas ennalleen ja juuri, kun on saanut tehtyä pakolliset, on jo uusi reissu edessä. Niin yhden asian ihminen ja puutarhuri kuitenkaan ole, etteikö mitään muuta elämää mahtuisi kesään.

 

 

 

by

Pohjoisessa kauneus on pientä

Kesälomareissulla kotiseudullani taas muistin, kuinka Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun rajamailla pieni on kaunista. Luonnon kauneus pitää osata nähdä ja katsoa. Sitä ei näe maiseman ohi kiitävästä auton ikkunasta. Siitä näkyy vain tien varren pajupusikkoa kasvavat pakettipellot ja hoidetut männiköt ja kitukasvuiset rämeet. Vaikka niissäkin on oma kauneutensa, kun löytyy oikea näkökulma.wp-1467383397676.jpeg

Kyllä siellä silti kauneuttakin löytyy. Se pitää vain nähdä ja etsiä ja osata katsoa. Jos tietää, auton ikkunastakin voi aavistaa, missä kasvaa vaaleanpunainen siankärsämö tai pehmeä kissankäpälä tai nähdä, kuinka hiekkatien reunassa kukkivat kissankellot ja päivänkakkarat. Kukat ovat pieniä ja hentoja, lähes huomaamattomia kuin veden varjo ja vanamon tuoksu, toisin kuin etelän ylpeinä ja tarmokkaina tien varsilla rehottavat lupiinit.

wp-1467383496200.jpegPäätin tehdä kukkaretken ja kuvata muutaman pienen tienvarren kaunokaisen. Autoa parempi kulkuneuvo tähän tarkoitukseen on ehdottomasti mopo, sillä varsinkin takapakkarilta on hyvä väijyä sopivaa kuvauskohdetta. Niinpä sitten valjastin siippani kuskiksi Vespalleni.

Ensimmäisenä vastaan tuli kissankello. Hiljaisella kylätiellä voi melkein kuulla sen soivan. Se on kellokukista hennoin ja pienin, mutta ei suinkaan vähäisin, sillä yksinkertaisuudessaan se kilpailee kauneudesta isompien kelloserkustensa kanssa hienosti. Ei siellä kotiseudullani kasva harakankelloa tai peurankelloakaan.

Seuraavakin kuvattava liittyy kissaan. Se on nimittäin kissankäpälä. Niitä kasvaa pikkuisissa rykelmissä ojan pientareella hiekkaisella mäntykankaalla ja vanhan kaupan pihalla. Niissä on ihmeen pitkät varret tämä vuonna ja pikkuiset pehmeät käpälät kuin kissanpennulla.

Onhan niitä muitakin eläimiä kukkien nimissä: löysin siankärsämön,  valkoisen tällä kertaa. Vaaleanpunaista en nyt löytänyt. Onkohan se niin kuin pikku kärsä, vaikka sitten nimen pitäisi olla siankärsänen. Yritin etsiä sudenmarjaa, mutta en löytänyt. Metsätähdet ja ketunleivät ovat tainneet jo kukkia. Eikä niitäkään kyllä aivan joka paikassa kasva, nekin pitää osata etsiä.

wp-1467383389832.jpegSitten oli vielä jäljellä vanamon metsästys. Se on niin pieni, että sitä ei tahdo nähdä edes mopon kyydistä. Muistin kuitenkin paikat, joissa niitä olen ennen nähnyt ja osasin terästää katsettani. Siellä ne keinuivat vienosti tuulenvireessä. Jokaisessa ohuenohuessa varressa kaksi niin pientä ja kaunista hempeää vaaleanpunaista kelloa ja alapuolella pyöreiden lehtien matto. Eihän niistä saanut kunnollista kuvaa kännykkäkameralla, mutta yritys oli kova ja maan rajassa kykkiessä huomasin pian, että ympärilläni oli hetken päästä sata kaveria häiritsemässä kuvaamista, joten antakaa anteeksi kuvan laadun heikkoudet ja kuvitelkaa se lähes huomaamaton viehkeä tuoksu.