Kesälomareissulla kotiseudullani taas muistin, kuinka Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun rajamailla pieni on kaunista. Luonnon kauneus pitää osata nähdä ja katsoa. Sitä ei näe maiseman ohi kiitävästä auton ikkunasta. Siitä näkyy vain tien varren pajupusikkoa kasvavat pakettipellot ja hoidetut männiköt ja kitukasvuiset rämeet. Vaikka niissäkin on oma kauneutensa, kun löytyy oikea näkökulma.

Kyllä siellä silti kauneuttakin löytyy. Se pitää vain nähdä ja etsiä ja osata katsoa. Jos tietää, auton ikkunastakin voi aavistaa, missä kasvaa vaaleanpunainen siankärsämö tai pehmeä kissankäpälä tai nähdä, kuinka hiekkatien reunassa kukkivat kissankellot ja päivänkakkarat. Kukat ovat pieniä ja hentoja, lähes huomaamattomia kuin veden varjo ja vanamon tuoksu, toisin kuin etelän ylpeinä ja tarmokkaina tien varsilla rehottavat lupiinit.

Päätin tehdä kukkaretken ja kuvata muutaman pienen tienvarren kaunokaisen. Autoa parempi kulkuneuvo tähän tarkoitukseen on ehdottomasti mopo, sillä varsinkin takapakkarilta on hyvä väijyä sopivaa kuvauskohdetta. Niinpä sitten valjastin siippani kuskiksi Vespalleni.

Ensimmäisenä vastaan tuli kissankello. Hiljaisella kylätiellä voi melkein kuulla sen soivan. Se on kellokukista hennoin ja pienin, mutta ei suinkaan vähäisin, sillä yksinkertaisuudessaan se kilpailee kauneudesta isompien kelloserkustensa kanssa hienosti. Ei siellä kotiseudullani kasva harakankelloa tai peurankelloakaan.

Seuraavakin kuvattava liittyy kissaan. Se on nimittäin kissankäpälä. Niitä kasvaa pikkuisissa rykelmissä ojan pientareella hiekkaisella mäntykankaalla ja vanhan kaupan pihalla. Niissä on ihmeen pitkät varret tämä vuonna ja pikkuiset pehmeät käpälät kuin kissanpennulla.

Onhan niitä muitakin eläimiä kukkien nimissä: löysin siankärsämön,  valkoisen tällä kertaa. Vaaleanpunaista en nyt löytänyt. Onkohan se niin kuin pikku kärsä, vaikka sitten nimen pitäisi olla siankärsänen. Yritin etsiä sudenmarjaa, mutta en löytänyt. Metsätähdet ja ketunleivät ovat tainneet jo kukkia. Eikä niitäkään kyllä aivan joka paikassa kasva, nekin pitää osata etsiä.

Sitten oli vielä jäljellä vanamon metsästys. Se on niin pieni, että sitä ei tahdo nähdä edes mopon kyydistä. Muistin kuitenkin paikat, joissa niitä olen ennen nähnyt ja osasin terästää katsettani. Siellä ne keinuivat vienosti tuulenvireessä. Jokaisessa ohuenohuessa varressa kaksi niin pientä ja kaunista hempeää vaaleanpunaista kelloa ja alapuolella pyöreiden lehtien matto. Eihän niistä saanut kunnollista kuvaa kännykkäkameralla, mutta yritys oli kova ja maan rajassa kykkiessä huomasin pian, että ympärilläni oli hetken päästä sata kaveria häiritsemässä kuvaamista, joten antakaa anteeksi kuvan laadun heikkoudet ja kuvitelkaa se lähes huomaamaton viehkeä tuoksu.