Miltä tuntuu, kun monta vuotta sitten aloitettu projekti toteutuu ja lopputulos on näköpiirissä? Minä haaveilin monta vuotta, että joskus vielä kudon kangaspuilla mattoja.
Kangaspuu- ja mattohaave kulki mukana ja siitä aina jollekin mainitsinkin silloin tällöin. Sitten meille tarjottiin kangaspuitakin. Mieheni oli sanonut, kun niistä oli tullut puhetta, että tietää kyllä yhden, joka ne haluaisi. Puut haettiinkin, mutta niissä oli sen verran kunnostamista ja kokoamista, että projekti jätettiin lepäämään ja odottamaan parempia aikoja. Tallessa toki ovat edelleen ja kunnostusta on harkittu.
Aloitin matonkuteiden eli leikkelyksien leikkaamisen sillä ajatuksella, että leikkaanpa nyt näitä ja katsotaan sitten, josko näistä jotain tulee ja jos ei, niin annan pois jollekin, joka huolii. Keräilin vanhoja vanhoja lakanoita sieltä täältä ja siivosin kaapista kulahtaneet t-paidat ja loppuunpidetyt vaatteet ja pyytelin muistaessani niitä myös siskolta ja tuttaviltakin.
Leikkelysten leikkaaminen jatkui edelleen. Kävin messuilla tutustumassa kangaspuihin ja kutomiseen ja kyselin Taito-keskusten väeltä kutomisesta, mutta en saanut aikaiseksi tarttua toimeen sen kummemmin. Matonkudekasat kasvoivat, ja aloin miettiä, kuinka paljon niitä pitäisi olla, että niistä jotain saisi.
Lopulliseen toimeen ryhtymisen kimmoke oli Etelä-Suomen Taitokeskuksen Hyrylän toimipisteen avoimet ovet -tapahtuma. Painoin Facebookin ”kiinnostunut”-nappia ja unohdin asian. Mutta Facebook on nerokas ja siitä on joskus oikeasti hyötyä: nimittäin se muistutti minua oikeana päivänä tapahtumasta ja päätin salamannopeasti vetää saappaat jalkaan kesken muiden puuhien ja kiiruhtaa pyytämään naapuria messiin. Se oli kannattava reissu. Sain varattua itselleni mattopuut kahdeksi viikoksi. Samalla tuli suunniteltua talviloman ohjelmakin!
Nyt olen kutonut viikon ja olen aivan innoissani puuhasta. Parasta kutomisessa on värien sommittelu ja kuteen asettumisen seuraaminen. Täysin ei voi ennustaa, miltä kude näyttää valmiina ennen kuin sen on lyönyt paikoilleen. Jokainen lyönti luo uutta ja saa lopputuloksen näyttämään erilaiselta. Jännittävää on myös odottaa, miltä matto sitten lopulta näyttää, kun sitä ei kutoessa näe kuin pienen osan kerrallaan.
Kaksi ensimmäistä mattoa päätin tehdä vihreän sävyisiksi. Kutomisen edetessä aloin nähdä matoissa tarinoita. Yksi on kuin kesäinen päivä, aluksi aamun sarastusta ja hentoa sinivihreyttä, joka kehittyy kohti keskipäivän lämpimän oranssia auringon kultaa, kunnes ilta alkaa hämärtyä. Vihreiden kuteiden loputtua siirryin sinisiin ja valkoisiin. Matto muistutti merta ja taivasta, tyyntä, myrskyä, selkeää ja pilvistä säätä merellä. Mattojen värien kanssa matkustin kesään, vaikka ulkona satoi vettä, taivas oli harmaa ja maa musta.
Räsymatoissa hauskaa on vielä sekin, että raidoista tunnistaa välillä alkuperäisen vaatteen: sen, mikä vaate oli entisessä elämässään, kenelle se kuului, millaisia muistoj asiihen liittyi. Oliko se puhki kulutettu rakas pusero vai vähän epäonnistunut ostos, jota ei sitten tullut pidettyä. Tuon raidan kankaan sain naapurilta, tuon siskolta, tuossa lähes lahoksi kulutettu lakana, tuossa vanha makuuhuoneen verho.
Jotkut kankaista ostin kirpputorilta aivan vain tätä projektia varten, enkä tiedä, kenen kangas alunperin oli ja mikä oli sen tarina. Muutamat kankaista näyttivät tosi vanhoiltakin. Tämän kankaan arveltiin olevan jopa 30- tai 40-luvulta. Nyt minua harmittaa, että leikkasin sen kokonaan. Olisi pitänyt säästää pala.
Kohta tukki on täynnä ja tämä urakka tältä erää ohi. Viimeiset sentit kudon vielä tähän keskeneräiseen mattoon. Loput kuteet saavat jäädä odottamaan seuraavaa kudontakertaa. Sitten alan jännittää, miltä matot näyttävät, kun ne kierretään auki tukilta. Ehkä palaan asiaan sitten uudestaan kuvien kera.
satumaista juttua 