Venni ja pupulan viherkatto

Venni ja pupulan viherkatto

Pihalle on tänä keväänä ilmestynyt muutamia uutuuksia. Viime keväänä laitettiin uusikisi kaarisilta ja nyt on sitten jotain muuta.

Portille kunnostettiin kesken jäänyt tuulimylly, joka sai värityksensä talomaaleista. Samoin kunnostin vanhan lyhdyn, jonka löysin kirpputorilta. Alunperinkin se oli keltainen, mutta sävy oli enemmän sitruunankeltainen kuin nyt. Hyvin se silti istuu talomaalinkeltaisenakin.

Seuraavaksi ryhdyttiin rakentamaan kaneille ulkoaitaukseen mökkiä. Sisään pääsee ikkunoista ja lattian kautta mökin alta. Katolle kylvettiin ruohoa, apilaa, krassia ja vesikrassia. Naapureiden pääsiäisruohot pääsivät myös uusiokäyttöön sen jälkeen, kun kanit olivat syöneet ne kertaalleen. Nyt malttamattomana odottelen, miten viherkatto alkaa kasvaa. Parhaimmillaan se on varmaan sitten, kun apilat kukkivat ja jos krassit pääsevät kukkimaan asti. Pidän vielä hallaharsoa itämisen edistämiseksi eikä katolle ole tehty vielä kaneille ramppia, jotta kasvu ehtisi kunnolla käyntiin ennen kuin se syödään.

Päätin nimittää talon Pupulaksi. Koristeeksi seinään askartelin viinipullon korkeista ja rikkoutuneesta muumilautasesta koristeen. Mietin, että ehkä kirjailen vielä Ipan ja Oden nimet sydämen ympärille jossain vaiheessa. Kyllä sitten kelpaa pupujen asustella uudessa mökissä kesäpäivinä. Vähän on jo käyty tutustumassa mökkiin.

Pihan perälle grillimökin ja hyötypuutarhan vartijaksi asettui asumaan Venni. Naapuri siivosi varastoaan ja tarjosi kipsipäätä minulle kysyen, löytäisinkö sille paikan vaikka kasvihuoneen liepeiltä. Minä lupasin etsiä! Nyt pää on paikoillaan vanhaan omenapuuun rakennetun ikkunankehysten ja kukkalautojen kanssa. Ikkunakehyskin on muuten samalta naapurilta saatu, joten kiitos vain! Nyt vain odotellaan kesää, että saan kukkaset vielä kehyksen ympärille kaunistamaan asetelmaa. Ainakin kosmoskukkaa, tuoksuhernettä ja samettikukkaa on siihen tuloillaan jo kasvarissa.

Sitten mietin, että pitäähän rouvalla nimi olla. Minäpä pyysin nimiasiaan apua facebookissa ja sainkin hyviä ehdotuksia. Päädyin sitten Päivin ehdotusta muokkaamalla nimeämään rouvan Venniksi. Päivi kertoi, että Venus on myös puutarhan ja kasvien jumala ja siitä minä väänsin nimen vähän suomalaisempaan ja maalaisempaan muotoon. Vennistä tulee mieleen myös melkein naapurissa asunut Venny Soldan-Brofelt. Puutarhatöissä Venny ei tainnut tosin olla niin innokas kuin naapurien rouvat Aino, Maija ja Saimi.

Kasvihuoneessa tungosta

Kasvihuoneessa tungosta

Kevät etenee taas niin hirmuista vauhtia, ettei tahdo perässä pysyä. Puuhaa riittää pihassa ja kasvihuoneessa ja illallakin miettimistä niin, ettei meinaa uni tulla, kun uutta prjojektia on aina mielessä tai keskeneräiset vaivaavat mieltä.

Eilen sain istutettua kaikki tomaatin taimet kasvihuoneeseen. Parprikat ja chilit, joita on vain muutama, istutin jo edellisillä viikoilla. Joka välissä on tietenkin samettikukkaa, joita on kolmenlaisia: rohtosamettikukkaa eli samettirakuunaa, kääpiösamettikukkaa (lemon gem) ja ryhmäsamettikukkaa lavan reunalla. Minä uskon vahvasti samettikukkien tuholaisia torjuvaan voimaan ja ovathan ne myös kauniita.

Olen lämmittänyt kasvaria öisin patterilla, joten kasvu on pysynyt hyvässä vauhdissa, kun lämpötila ei ole laskenut paljon alle kymmenen asteen öisinkään. Nyt päätin laittaa taimet vähän eri järjestykseen niin, että paprikat ja chilit saisivat enemmän valoa. Tomaatit tahtovat kasvaa niin isoiksi, että varjostavat. Ananaskirsikat sijoitin yhteen laatikkoon uloimpaan kulmaan, jotta veisivät tilaa ja valoa vain sieltä. Katsotaan nyt, ehkä loppukesästä minulla on samanlainen viidakko kuin ennenkin.

Tänä vuonna tomaatteja on vain kahta lajia: rosellaa ja submarinea, ellen sitten laita ulkona olevaan tomaattikaappiin frilands tomaattia. Tigerellaa piti laittaa myös, mutta siemenpussi hukkui kylvövaiheessa ja löytyi vasta, kun oli jo liian myöhäistä. Jääköön siis ensi kesään.

Nyt kasvihuone on vielä täynnä kesäkukkien taimia: kääpiösamettikkukkaa, jotka ovat menossa ulkolavaan kesäkurpitsojen sekaan, kosmoskukkaa, tuoksuhernettä, auringonkukkia ja muutamia yrttejä, jotka odottelevat lämpimämpää. Pelargoniat ovat myös valo- ja lämpöhoidossa kasvarissa ja keräävät voimia kukkimista varten. Pasuunakukat pääsivät verstaalta valoisaan kasvariin ja ovatkin aivan hullaantuneet kasvamaan. Vähän ahdasta täällä on, mutta ei niin ahdasta, etteikö mahtuisi istumaan ja kirjoittamaan blogia. Onneksi täällä on sähköt!

Ulkolavoihin olen kylvänyt retiisiä, joka jo pilkottaa vähän pintaan, porkkanaa, vaikka se ei koskaan olekaan oikein onnistunut. Lisäksi siellä on talvehtinutta iisoppia ja vininsuolaheinää, kylvettyä pinaattia, mangoldia, korianteria, persiljaa ja härkäpapua. Se onkin minulle uusi kokeilu. Saa nähdä, miten se onnistuu.

Ainainen onglema tietenkin on, mihin saan kaikki taimet ja siemenet mahtumaan, kun kaikkea tekisi mieli kokeilla. Vielä pitäisi mahduttaa johonkin kesäkurpitsat ja herneet! Kurpitsojen kanssa olikin tänä vuonna vähän ongelmia, kun ensimmäiset siemenet eivät suostuneet itämään. Nyt näyttää, että toinen satsi sentään itää. Mikä mahtoi olla vikana? Oliko väärä kuun asento vai mikä? Ennen ei ole ollut kurpitsojen kanssa mitään ongelmaa.

Pihalla ilahduttavat ensimmäiset kevätkukat. Mitään suurta kukkaloistoa ei vielä ole, mutta iloitsen jokaisesta pienestäkin. Ehkä vuosien mittaan löytyvät sopivat kukat sopiviin paikkoihin ja pihasta tulee juuri minun näköiseni.

Meri, pilvet ja kesäinen päivä

Meri, pilvet ja kesäinen päivä

Miltä tuntuu, kun monta vuotta sitten aloitettu projekti toteutuu ja lopputulos on näköpiirissä? Minä haaveilin monta vuotta, että joskus vielä kudon kangaspuilla mattoja.

Kangaspuu- ja mattohaave kulki mukana ja siitä aina jollekin mainitsinkin silloin tällöin. Sitten meille tarjottiin kangaspuitakin. Mieheni oli sanonut, kun niistä oli tullut puhetta, että tietää kyllä yhden, joka ne haluaisi. Puut haettiinkin, mutta niissä oli sen verran kunnostamista ja kokoamista, että projekti jätettiin lepäämään ja odottamaan parempia aikoja. Tallessa toki ovat edelleen ja kunnostusta on harkittu.

Aloitin matonkuteiden eli leikkelyksien leikkaamisen sillä ajatuksella, että leikkaanpa nyt näitä ja katsotaan sitten, josko näistä jotain tulee ja jos ei, niin annan pois jollekin, joka huolii. Keräilin vanhoja vanhoja lakanoita sieltä täältä ja siivosin kaapista kulahtaneet t-paidat ja loppuunpidetyt vaatteet ja pyytelin muistaessani niitä myös siskolta ja tuttaviltakin.

Leikkelysten leikkaaminen jatkui edelleen. Kävin messuilla tutustumassa kangaspuihin ja kutomiseen ja kyselin Taito-keskusten väeltä kutomisesta, mutta en saanut aikaiseksi tarttua toimeen sen kummemmin. Matonkudekasat kasvoivat, ja aloin miettiä, kuinka paljon niitä pitäisi olla, että niistä jotain saisi.

Lopulliseen toimeen ryhtymisen kimmoke oli Etelä-Suomen Taitokeskuksen Hyrylän toimipisteen avoimet ovet -tapahtuma. Painoin Facebookin ”kiinnostunut”-nappia ja unohdin asian. Mutta Facebook on nerokas ja siitä on joskus oikeasti hyötyä: nimittäin se muistutti minua oikeana päivänä tapahtumasta ja päätin salamannopeasti vetää saappaat jalkaan kesken muiden puuhien ja kiiruhtaa pyytämään naapuria messiin. Se oli kannattava reissu. Sain varattua itselleni mattopuut kahdeksi viikoksi. Samalla tuli suunniteltua talviloman ohjelmakin!

Nyt olen kutonut viikon ja olen aivan innoissani puuhasta. Parasta kutomisessa on värien sommittelu ja kuteen asettumisen seuraaminen. Täysin ei voi ennustaa, miltä kude näyttää valmiina ennen kuin sen on lyönyt paikoilleen. Jokainen lyönti luo uutta ja saa lopputuloksen näyttämään erilaiselta. Jännittävää on myös odottaa, miltä matto sitten lopulta näyttää, kun sitä ei kutoessa näe kuin pienen osan kerrallaan.

Kaksi ensimmäistä mattoa päätin tehdä vihreän sävyisiksi. Kutomisen edetessä aloin nähdä matoissa tarinoita. Yksi on kuin kesäinen päivä, aluksi aamun sarastusta ja hentoa sinivihreyttä, joka kehittyy kohti keskipäivän lämpimän oranssia auringon kultaa, kunnes ilta alkaa hämärtyä. Vihreiden kuteiden loputtua siirryin sinisiin ja valkoisiin. Matto muistutti merta ja taivasta, tyyntä, myrskyä, selkeää ja pilvistä säätä merellä. Mattojen värien kanssa matkustin kesään, vaikka ulkona satoi vettä, taivas oli harmaa ja maa musta.

Räsymatoissa hauskaa on vielä sekin, että raidoista tunnistaa välillä alkuperäisen vaatteen: sen, mikä vaate oli entisessä elämässään, kenelle se kuului, millaisia muistoj asiihen liittyi. Oliko se puhki kulutettu rakas pusero vai vähän epäonnistunut ostos, jota ei sitten tullut pidettyä. Tuon raidan kankaan sain naapurilta, tuon siskolta, tuossa lähes lahoksi kulutettu lakana, tuossa vanha makuuhuoneen verho.

Jotkut kankaista ostin kirpputorilta aivan vain tätä projektia varten, enkä tiedä, kenen kangas alunperin oli ja mikä oli sen tarina. Muutamat kankaista näyttivät tosi vanhoiltakin. Tämän kankaan arveltiin olevan jopa 30- tai 40-luvulta. Nyt minua harmittaa, että leikkasin sen kokonaan. Olisi pitänyt säästää pala.

Kohta tukki on täynnä ja tämä urakka tältä erää ohi. Viimeiset sentit kudon vielä tähän keskeneräiseen mattoon. Loput kuteet saavat jäädä odottamaan seuraavaa kudontakertaa. Sitten alan jännittää, miltä matot näyttävät, kun ne kierretään auki tukilta. Ehkä palaan asiaan sitten uudestaan kuvien kera.

N Y T alkaa kevät

Tänään se alkoi: esikasvatusaika ja kevät, vaikka tuntuu, ettei talvikaan ole kunnolla vielä alkanut täällä etelässä. Tänään siis kaivoin esiin lämpömatot, kasvilamput, esikasvatusastiat, istutuslapiot ja kaien muun tarvittavan. Laitoin kuntoon kasvatupöydän olohuoneen ikkunan eteen ja viritin valot ja lämpömatot ja kylvin ensimmäiset siemenet.

Multaan pääsivät paprikat, chilit ja malabarin pinaatti. Chilestä kokeilen aivan ensimmäistä kertaa Jamaican Bell – nimistä chilipaprikaa. Ihastuin erikoiseen muotoon ja kuvaukseen, jossa luvataan maukkautta ja kulinaarisia elämyksiä. Maultaan sen pitäisi olla mieto ja tuoksultaan raikas ja raparperimainen. Se vähän jännittää, kuinka suureksi se kasvaa, kun siemenpussissa on 100-125 cm. Toiseksi chiliksi kylvin jo vanhaa tuttua ystävän Madeiralta tuomaa pikkuista chiliä, joka pärjää pienessäkin ruukussa. Yhtenä vuotena sain sen jopa talvehtimaan ruukussa, mutta en onnistunut enää seuraavana vuonna. Siemenet ovat kyllä jo usean vuoden vanhoja, joten itäminenkään ei ole aivan varmaa.

Jamaican Bell

Maukas ja mieto. Kirkkaanpunaiset ja kauniit hedelmät. Tuoksu raikas ja hapahko, raparperimainen.

Paprikoiksi valikoituivat tänä vuonna viimevuotinen lajike Californian Wonder ja uutena lilan värinen Snack Purple. Yritin yhtenä kesänä myös lilaa paprikaa, mutta sinä vuonna en saanut yhden yhtäkään paprikaa, vaan joku ötökkä vei kaikista taimista mehut ennen sadonkorjuuta. Katsotaan, onko nyt parempi onni ja tarkempi puutarhuri.

Tänä keväänä päätimme lisätä kevätkylvöjen hauskuutta tekemällä siemenistä yhteistilauksen ja pitämällä muutaman miitingin, joissa hehkuttelimme tulevaa kasvukautta ja haaveilimme tulevista kasvi-ihanuuksista. Yhdessä hauskuus vielä moninkertaistui. Usein siemenpusseissa on niin paljon siemeniä, että jaettunakin riittävät oikein hyvin pientilallisten tarpeisiin.

Nyt alkaa jännittäminen: itävätkö siemenet. Tämä harrastus on saanut minutkin pitämään keväästä.

Pasuunakukkien lumoissa

Pasuunakukkien lumoissa

Olen saanut nauttia huumaavista tuoksuista pihalla ja sisällä viime aikoina. Pasuunakukka oli avannut torvensa ammolleen juuri sillä aikaa, kun poikkesimme pikku retkelle merellä. Nuppujen kehittymistä ja kasvamista olin seurannut jo monta viikkoa. Aluksi ne erottuivat pienen pieninä noin puolen sentin mittaisina ja kasvoivat vähitellen, kunnes jo mietin, kuinka pitkiksi ne oikein kasvavatkaan. Sitten nupusta alkoi työntyä kukan alkua ja lopulta kukka tuli esiin ja aukesi kaikessa komeudessaan. Lisänä kuin pisteenä iin päällä tulee tuoksu: paksu, patfyyminene ja huumaavan voimakas. Hyvää kannatti odottaa!

Sain kaksi pasuunakukan juurakkoa mieheni autokauppiaskaverilta. Hän sattui käväisemään meillä taimikasvatusaikaan, kun minulla oli joka paikka täynnä taimia ja pelargoniat verannossa heräilivät. Hän tuumasi, että tännepä hänen täytyykin tuoda pasuunakukkia, joita kuulemma talvettaa autotallissaan. Toinen oli istutettu vanhaan kastelukannuun ja toinen isoon altakasteluruukkuun. Ruukuissa töröttivät vain kuivannäköiset kepit, joissa ei ollut mitään elonmerkkejä. Ajattelin, että näinköhän onnistun niitä hoitamaan ja saamaan niihin jotain elämää.

Kevät eteni ja kepit alkoivat puskea lehteä ja kasvaa verannon valossa. Alkukesästä vaihdoin kastelukannun ruukkuun ja lisäsin uutta multaa. Aluksi pidin kukkia kasvihuoneessa ja siellä ne saivat vauhtia kasvuun. Toisesta kasvoi pian toista metriä korkea puu ja toin sen ulos seinustalle, johon paistaa aurinko aamupäivällä ja illalla. Toinen jäi vähän pidemmäksi aikaa kasvihuoneeseen ja kasvoi tiheäksi pensaaksi. Se vei jo niin paljon tilaa kasvarin nurkassa, että päätin siirtää sen grillimökin terassille ennen kuin se on niin suuri, ettei sitä pysty siirtämään.

Kastelukannussa alkunsa saanut pasuuna piti tukea seinään, ettei se katkea tuulessa. Toista suojaa vanha omenapuu ja grillimökki. Kastelukannupasuuna alkoi tehdä nuppuja ensin. Toinen vain kasvaa ja levenee entisestään. Olen yrittänyt vakoilla, josko siinä olisi nupun alkuja ja voi olla, että lannoittaminen ja juttelu alkaa tuottaa tulosta. Vähän näyttäisi siltä, että kun oikein pinnistää voi nähdä nupun alut.

Olen kyllä ollut todella vaikuttunut kukkien koosta, tuoksusta ja upeudesta. Laitoin facebookiin päivityksenä kutsun tulla ihmettelemään ja muutama naapuri kävikin katsomassa ja ihastelemassa kukkaa. Minulla ei ollut tiedossa, minkä väriset kukat ovat. Aluksi ne näyttivät aivan valkoisilla, mutta sitten kukan reunaan ilmestyi häivähdys vaaleanpunaista, joka ehkä tummeni vähitellen.

Kukat näyttävät kestävän noin viikon. Nyt ne alkavat nahistua vähitellen. Elän kuitenkin toivossa, että kukkia on tulossa vielä lisää ja että toinenkin pasuuna alkaa kehittää nuppuja. Vielä on kesää jäljellä ja kauniita lämpimiä päiviä edessä. Niistä pasuunat tykkäävät.

Bonuksena huumaavaa tuoksua alkoi tuntua myös sisällä ja kas kummaa: myös posliinikukka kukkii ja tuoksuu.

Kuninkaan askelissa

Kuninkaan askelissa

Miesten harrastukset vaativat tapaamista Piikkiössä, ja me rouvat päätimme lyöttäytyä mukaan. Isäntämme oli suunnitellut meille oivan päiväohjelman, joka kävi meille kotipuuhaajille urheilusuorituksesta, kun kävelyä kertyi sen verran monta kilometriä. Kilometrit hurahtivat aivan huomaamatta, sillä reitti oli valittu niin taiten, että katsottavaa ja ihmeteltävää riitti koko matkan ajan meille kaikille, vaikka katselimme maisemaa aivan erilaisten silmälasien läpi. Reitti ei ollutkaan mikä tahansa kärrypolku tai maantie, vaan kuninkaidenkin kulkema ja heidän mukaansa nimetty matkan pätkä Turusta Viipuriin.

Kuninkaan tie ja Hämeen härkätie ovat historiallisesti Suomen merkittävimpiä tieyhteyksiä. Kuninkaan tie kulki Turusta Viipuriin. Nimitys on peräisin 1700-luvulta. Vanhan Kuninkaan tien tunnusmerkkejä oli vielä näkyvissä siellä täällä. Jykevät pylväät olivat säilyneet hienosti yhdellä osuudella. Kartanon alueelta bongasimme vanhan kaarisillan kivirakenteet.

Melkein heti alkumatkasta Rungon kylässä näimme ensimmäisen kestikievarina toimineen talon, jossa kuninkaatkin ovat yöpyneet ja lepuuttaneet hevosiaan. Kuningasta varten oli kuulemma pitänyt rakentaa oma sisäänkäyntikin. Kuninkaantien asema velvoitti ja matkalla piti olla kestikievareita tasaisin välein, jotta matkanteko onnistuisi.

Idyllisestä maalaismaisemasta sukelsimme Tuorlan metsään, jonka suojelualue on perustettu 2017. Suojelualueella on erilaisia metsätyyppejä: jalopuuvaltaista lehtoa, tuoretta ja kuivaa kangasta sekä kalliopaljastumia. Vaikuttavin osuus tällaiselle pohjoisesta muuttaneelle oli tietenkin se rehevä lehtomaisuus. Liito-oravaan emme törmänneet, vaikka se opastaulun mukaan alueella asustaakin. Sen sijaan pysähdyimme kasveista kiinnostuneen toisen rouvan kanssa monta monituista kertaa ihastelemaan metsän kukkasia ja puita.

Määränpäänä meillä oli Tuorlan majatalon makoisa lounaspöytä ja matka seuraili historiallista Kuninkaan tien pohjaa. Välillä kuljimme aivan uusien asutusalueiden ja rakennustyömaiden poikki ja välillä sukelsimme luonnnontilaiseen lehtometsään ja sieltä päädyimme lopulta kulttuurihistorialliseen Tuorlan kartanon ympäristöön. Päärakennus on perimätiedon mukaan rakennettu 1600-luvulla. Yhtenäinen arkitehtoninen ulkoasu on 1800-luvulta ja rakennukset muodostavat viehättävän sisäpihan. Tuorla oli keskiajalla Kuusiston piispanlinnan alaisuuteen kuuluva karjatila.  Tuorlan omisti maaherran leski Vendla Gustava von Willebrand. 

Alueella on ollut maanvieljelyskoulutusta vuodesta 1883 lähtien, ja siellä koulutetaan edelleen alan ammattilaisia. Oppilaitoksella on toimiva maatila, metsää ja peltoa, joilla viljellään myös erikoisia lajikkeita, kuten tattaria, makealupiinia, kvinoaa, maissia, sokerijuurikasta, kuminaa, härkäpapua, rypsiä ja rapsia. Puutarha-alan opiskelijoita varten on useita kasvihuoneita, heldelmätarha ja floristiikkatalo. Löysimmekin aluleelta viehättäviä kukkaistutuksia ja kuljimme hedelmätarhan ohi. Floristiikkatalossa ei ollut kesäaikana toimintaa, mutta paikalliset kertoivat, että siellä on sesonkiaikoina, kuten jouluna ja keväällä myös myyntiä.

Tienvarressa ihastelin vuohenkelloa ja vaaleanpunaista siankärsämöä ja päivänkakkaroita. Kartanon alueen istutuksissa oli komeaa punakärsämöä, jota olen haaveillut hankkivani kasvihuoneen seinustalle valkoisen seuraksi. Istutuksissa oli myös kauniisti kukkivaa ruiskaunokkia, jonka vieressä pääsin myös kuvattavaksi. Mäkimeirami kukki ja tuoksui voimakkaasti samoin kivikkoryhmässä ajuruoho.

Retkellä nautin kasvien moninaisuudesta, lehtometsän vehreydestä, vihreydestä ja väriloistosta. Minulle se on niin tuttu ja aina uutta tarjoava maailma, mutta isännällemme kuulemma aivan vieras. Hän ei ollenkaan ollut kiinnittänyt kasveihin huomiota aiemmin, vaikka oli kulkenut saman reitin useasti. Niin olemme erilaisia ja kiinnitämme huomiotamme eri asioihin. Hän katseli muun muassa siltojen lujuutta ja rakenteiden kestävyyttä.

Lähteet:

Visit Kaarina. Tuorlan kartano. http://www.visitkaarina.fi/nae_ja_koe/kartanot/fi_FI/tuorlan/ http://www.visitkaarina.fi/nauti/luonto/Kuninkaantie/fi_FI/tuorla_raadelma/Kuninkaan tie ja Tuorlan metsä. Opastaulu maastossa.

Vieraana Nummelan tilan puutarhassa

Tämän vuoden Avoimet puutarhat -tapahtuman vierailukohteeksi valikoitui Nummelan tilan puutarha Nurmijärvellä. Se sijaitsee Nukarissa, mukavan automatkan päässä meiltä kotoa. Puutarhahörhönaapuriystävä ei päässyt mukaan, mutta prinssini lähti minulle seuraksi. Onnistuimme välttämään sadekuurotkin juuri parahultaisesti.

Nummelan tilasta kerrotaan esittelysivulla, että se on 100 vuotta vanha idyllinen puutarha. Maatilan pihapiirissä on pieni hyötytarha ja kasvihuone. Isoissa perennapenkeissä kukkivat muun muassa kärhöt, pionit ja keijunkukat. Tontilla on myös isoja puita, joilla on tärkeä merkitys tuulensuojan antajina avaralla paikalla peltojen keskellä.

Kuvaus oli osuva, sillä todellakin pihapiiristä huokui ajan patinaa, idylliä ja viihtyisyyttä. Puut ja perennat olivat keskeinen osa ja niitä oli yhdistelty puutarhassa tosi kivasti. Väriloistoa löytyi eri tasoista: korkeat kellokukat ja eriväriset maanpeittokasvit täydensivät toisiaan. Perennapenkin keskellä oli myös kiinnostavia lasikupuja. En tiedä, oliko niillä muukin tarkoitus kuin esteettinen kiinnostavuus, mutta minusta ne olivat hauskoja. Muutenkin puutarhasta löytyi paljon kivoja yksityiskohtia. Minä tietenkin bongasin myös pupun.

Kasvihuoneen tomaatit olivat kauniisti suorassa rivissä ja punalehtinen basilika tervehti ovella. Kasvilavat pursuilivat vihanneksia ja kukkia. Ihanan runsasta, rehevää ja hyvinhoidettua.

Pihassa näkyi myös elämä. Pihan keskellä oli todella tyylikäs ja viehättävä kesäkeittiö tai olohuone tai miksi he sitten mahtavatkaan kutsua pikkuista taloaan. Se oikein kutsui istahtamaan ja viettämään sadepäivää tai illanistujaisia. Omenapuiden katveessa oli myös riippukeinu.

Yksityiskohtia ja erilaisia tiloja, istutusryhmiä ja perennapenkkejä oli useita erityylisiä, vaikka piha ei ollut mitenkään valtavan suuri. Tuntui kuin aina löytyisi uusi näkökökulma tai huone, kun siirtyi eteenpäin. Pihan reunalle oli asetettu pöytä ja tuoli vanhan puun katveeseen. Asetelma ja taustalle jäävä tasainen peltomaisema toi mieleen Toscanan. Fiilistelin siinä hetken välimerellisissä tunnelmissa.

Kaurapellon poikki oli tehty polku, joka johti puutarhaan numero 2. Sen tunnelma oli toisenlainen kuin maatilan puutarhassa. Aluksi piha näytti kovin avaralta ja tyhjältä, mutta tarkemman tarkastelun jälkeen alkoivat yksityiskohdat ja kokonaisuudet hahmottua. Puutarhassa oli käytetty havupuita ja pihassa oli ikään kuin pieniä metsämaailmoita, joihin olisi tehnyt mieli mennä sisälle.

Pihan takaosasta löytyi vasta perustettu havupuu- ja rhodo- tai atsaleaistutuskokonaisuus, joka sulautui suurten mäntyjen kanssa yhteen. Penkissä oli käytetty nerokkaasti kaarevaa muotoa ja siinä oli kaunista pelkistyneisyyttä. Ihastuin myös kiviasetelmaan perennapenkin vierustalla. Perennapenkissä loisti rautayrtin voimakas punainen väri, jota korostivat valkoiset kellokukat, joiden nimeä en nyt valitettavasti muista.

Koskaan ei saa vangittua tällaiseen juttuun kaikkea ja varmasti joku toinen näkisi vierailukäynnillään aivan toiset jutut, mutta siinä se onkin tämä puutarhojen kiinnostavuuden juju: niin paljon voi löytää, kun katsoo avoimin mielin. Paikalla oli paljon vieraita, autoja tien varret täynnä ja kahvilassa jonoteltiin ihania kakkuja. Tämä oli minulle uusi tuttavuus, johon mielelläni tutustuisin uudestaankin ajan kanssa. Tontilla toimii myös Kukkahuone Linnea, joka järjestää muun muassa kiinnostavilta vaikuttavia kukkakursseja. Ehkäpä saan naapurini houkuteltua jollekin kurssille ja pääsen vielä uudestaan tutustumaan puutarhaan.