Kaninruuan kasvattajaksi

Nyt on käynyt niin, että ei ole mitenkään ehtinyt kirjoittaa pitkään aikaan. Meille nimittäin muutti aivan pikkuinen ipana: kanivauva. Nyt kaikki aika on mennyt siis kanin kasvatuksen saloihin tutustumiseen.

Ensi kesän viljelysuunnitelmat menevät myös nyt uuden tarkastelun alaisiksi. Aion alkaa kanin ruuan kasvattajaksi, että en olisi enää ensi talvena täysin ostoruuan varassa. Ei auta muu kuin laittaa heinät seipäille kuivumaan ja rueta lehtikerppuja kuivaamaan. Kanikaupassa huomasin, että oikein herkkuina ja vitamiinilisänä myydään muun muassa mustaherukan lehtiä, kehäkukkaa ja monenlaista yrttisekoitusta.

SavedPicture-20161116163022.jpg

Nyt kaikki on uutta ja jännittävää, sillä ikinä ennen minulla ei ole ollut kania eikä oikeastaan kenelläkään lähitutullakaan. Hyvin on mennyt tähän saakka ja nyt on siis apulainen omasta takaa puutarhan hoitoon ja muuhunkin puuhaan.

 

Tukkakivet kaivon vartijoiksi

Tukkakivet kaivon vartijoiksi

Meidän juhannusyömme kuluivat mehiläismökissä.  Sillä nimellä kutsutaan yhtä yöpymismökkiä äidin kesämökin pihapiirissä. Nimensä se on saanut siitä, että se on alun perin rakennettu mehiläisten hoitoon tarvittavien välineiden säilyttämiseen. Edelleen siellä säilytetään niitä verhon takana, ja toinen puoli mökkiä toimii vierasmajana. Siellä tuoksuu ihanasti hunajalle ja mehiläisvahalle.20160626_102340.jpg

Juhannusviikonlopun puuhiamme olivat muun muassa saunarannan uimapaikan ruoppaus ja siivous. Kivet harjataan liukkaasta limasta puhtaaksi ja pohjalta siirrellään kiviä padoksi,  jotta vettä olisi pikkuisen enemmän uimamontussa.

Siskontytöt innostuivat kaivelemaan pohjasta kiviä enemmänkin ja löysivät erikoisia tapauksia. Kivien pinnassa kasvaa jotain sammalen tapaista mustaa pitkää haituvaa. Kivet nimettiin oitis tukkakiviksi. Toisilla tukkaa oli enemmän ja yhdellä tukka oli aivan harventunut jo. Yhden tukassa oli vihreää seassa. Se on kuin peikkoperhe. Kiviin maalattiin silmät ja ja ne ylennettiin kaivon vartijoiksi.

Kaivoa sietääkin vartioida,  sillä siellä asuu Näkki.  Näkki-jutut piti herättää eloon seurueen pienintä varten, sillä kaivon kansi on liian houkutteleva paikka ja sen verran vahaa tekoa, ettei välttämättä aivan turvallinen. Jutun kertomisessa oli se ongelma, että Näkki herätti niin paljon mielenkiintoa, että sitä olisi pitänyt lähteä katsomaan, että saataisiin tietää, miltä se näyttää. Lisäksi kiinnostavaa oli,  tuleeko Näkki koskaan pois kaivosta  ja miten se on sinne joutunut. Nyt tukkakiviperhe vartioi kaivon kannella, että Näkki ei pääse pois kaivosta.

Päätin siirtää muitakin juhannusperinteitä tuleville sukupolville ja haetutin oven pieliin juhannuskoivut ja tein alaoksista vastat. Nuorin siskonikaan ei muistanut, että meillä olisi ennen ollut juhannuskoivuja,  mutta kyllä meillä ennen ruukasi olla. Viime vuosina isä ei enää jaksanut niin paljon puuhailla ja ehkä perinne on vähän hiipunutkin. Vastat kyllä piti olla niin kauan kuin isä eli. Lapsille tehtiin aina pikkuvasta. Niin tein nytkin, lienevätkö käyttäneet, siitä en ole varma.

Isän haudalle käytiin viemässä juhannuskukkia, puna-ailakkia ja lumipalloheisin oksia. Perinteisestä juhannuksen kukkaloistosta on nautittu. Pohjoisen kukinta on ehkä aavistuksen etelää jäljessä. Ulpukatkaan eivät olleet vielä täydessä kukassa vaan suurin osa vasta nupulla. Lumoissa ei ole vielä kukkia myöskään.

Babylonian riippuvat puutarhat

ja muita riippuvia ihmeitä

Tässä taannoin valittelin, että verannossa alkaa olla ahdasta ja mietiskelin yhden laulun sanoja mukaillen ”kuinka paljon mahtuu taimia pieneen verantoon”. Nyt keksin ratkaisun ongelmaan ainakin vähäksi aikaa: Babylonian riippuvat puutarhat. Otetaan siis myös

ilma20160421_185811.jpgtila käyttöön ja laitetaan taimilaatikot roikkumaan verhotangosta. Siinä saavat taimet  hyvin valoa eivätkä vie hyllytilaa. Onneksi on kotona näppärä puuhapete, joka aina auttaa toteuttamaan nämä älyvapaat ideat. Kovin hirveän esteettinen ratkaisuni ei ole, mutta oikein toimiva! Siispä vain lisää siemeniä itämään, kun taas on tilaa.

Babylonian riippuvat puutarhat rupesivat vaivaamaan niin paljon, että piti googlettaa, mitä ne oikein olivatkaan. Ne olivat siis yksi maailman seitsemästä ihmeestä, joiden olemassaolosta ei ilmeisesti ole täysin varmaa tietoa. Ylen uutisten (6.5.2013) mukaan ne eivät ehkä sijainneetkaan Babyloniassa vaan Niinivessä. Oli miten oli, ne ovat varmasti olleet vaikuttava ilmestys kuivalla erämaaseudulla. Niiden elossa pitämiseen on tarvittu myös massiivinen kastelujärjestelmä. Omat riippuvat viritelmäni eivät vedä vertoja näille, mutta mielleyhtymän saivat kuitenkin aikaan ja sen, että otinpa asioista selvää. Kaikkea tämä harrastus voikin saada aikaan.

Samalla voin kertoa muistakin riippuvista ihmeistäni kotona. Joulu- tai pääsiäiskaktukseni ovat aivan sekaisin vuodenaikojen tai juhlapäivien suhteen, sillä ne ovat päättäneet yksissä tuumin kukkia kaikki juuri nyt kevään korvalla. Tosin pääsiäinen on niin liikkuvainen juhla, että olisihan se voinut olla vasta nytkin. Olen aina tykännyt näistä kaktuksista, koska ne ovat niin kiitollisia hoitaa ja kukkivatkin, kun pitää ne ulkona kesän ajan. Yleensä ne ovat alkaneet kukkia jo melko pian syksyllä sisälle tuomisen jälkeen ja tänä vuonna ehdinkin jo ajatella, että eivätkö kuki ollenkaan.

Toinen rakas amppelikukkani on posliinikukka, jonka sain äidiltä, kun muutin pois kotoa eli se on ollut minulla jo kohta 20 vuotta. Äidillä se ei kukkinut kovin usein enkä minäkään saanut sitä kukkimaan kuin vasta vuosien perästä monen muuton jälkeen, kun se sai mieleisen kasvupaikan ja yhtäkkiä alkoikin kukkia. Minusta kukkiminen oli aina hyvä merkki ja uskoin, että jotain hyvää varmasti tapahtuu, kun posliinikukkakin kukkii. Usein huomasin sen kukkineen poissaollessani, kun löysin pudonneet kukat palattuani kesälomalta. Viime vuosina se on kukkinut ahkerasti monena peräkkäisenä kesänä. Upean mettätihkuvan kukan lisäksi hienoa on voimakas tuoksu, joka on erityisen huumaava öisin.

Äidiltä pääsi emokukka kuolemaan, mutta onneksi minulla oli elossa. Vein siis pistokkaan äidillekin.

Lähde: http://img.yle.fi/uutiset/ulkomaat/article5280322.ece/ALTERNATES/w960/babylonia%20babylon%20riippuvat%20puutarhat

<a href=”http://www.bloglovin.com/blog/14864231/?claim=t3nm4uqy4hu”>Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

Tämän takia en muuta takaisin

kotiseudulle Oulun korkeudelle.

Loppumatkasta torkuin. Kun panin silmät kiinni ei satanut mitään, asfaltti oli kuiva ja lunta ehkä siellä täällä. Seuraavan kerran, kun avasin silmät, olin saada sätkyn! Lunta oli ainakin metri joka puolella, puissa ja maassa. Kotoa lähtiessä oli ollut jo jotenkin toiveita keväästä, mutta täällä: täysi talvi! 20160326_140144.jpgEi tietoakaan keväästä. Narsissin sipulit niin syvällä kinoksessa, ettei niitä kannattaisi edes ajatellakaan vielä!

Haukoin henkeä ja mietin, nukunko edelleen vai olenko hereillä ja sanoin ääneen: ”Tämän takia en muuta takaisin tänne! En sano ”koskaan”, koska olen jo oppinut, että elämästä ei ikinä tiedä mitään varmaa, mutta nyt ajattelen näin.

Kotiin palaaminen jännitti: miltä täällä näyttäisi, olisiko kevät edistynyt ja lumet sulaneet? Heti, kun päästiin pihalle, hyökkäsin tutkimaan, onko yhtään sipulikukan piikkiä noussut maasta. Löysin muutaman! Jotenkin tämä keväinen pihanäkymä tuntui minusta toiveikkaammalta kuin metrin kinokset. 20160328_181120.jpg

Tämän takia!

Äideistä ja tyttäristä

Jotkut pakkaavat reissuun lähtiessään kissat ja koirat bokseihinsa, mutta minä ostin kuljetusboksin taimille, kun lähdimme äidin luo pääsiäisen viettoon. Ajattelin viedä tuliaisiksi hänelle uutta lajiketta kokeiltavaksi, nimittäin sitä pinaattia, josta edellisessä jutussani kerroin. Lisäksi laitoin muovilaatikkoon pari ruusukaalin tainta, jotka ovat kyllä ikävän hentovarsisia ja ronkuloita jo nyt. Vielä lähtiessä taitoin oksan komeasta ja hyvin talvehtineesta pelagoniastakin tai pelakuusta, niin kuin meillä ennen aina sanottiin.

20160325_174954.jpg

Siinä ne nyt ovat, perillä, äidin ikkunalaudalla.

Jo jonkin aikaa olen pannut merkille, että minusta tulee enemmän ja enemmän äitini kaltainen. Siskokin huomautti asiasta taannoin, kun kerroin tekemisistäni puhelimessa. ”Kuulostaa ihan äidiltä”, hän totesi, kun kerroin muun muassa taimikasvatuksesta. Äidin suosikkilajeja ovat aina olleet samettiruusut ja niistä minäkin aloitin, kun ensimmäisiä kertoja päätin hankkia kesäkukkia siemenistä kasvattamalla. Nyt äidillä on kuulemma tulossa ahkeraliisaa myös. Varmaan jotain muutakin vähän myöhemmin.

Nuorena ja lapsena en oikein ymmärtänyt, mitä iloa ja järkeä on äidin ja isän työntäyteisessä lomailussa ja viikonlopun vietossa. Tavallinen lausahdus isällä tai äidillä oli, että pitää lähteä mökille leikkaamaan ruoho, multaamaan pottu, ruohimaan kasvimaa, poimimaan mansikat tai viinimarjat tai tekemään halakoja. Sitten lähdettiin, ja siellä he sitten puuhasivat kumpikin omia puuhiaan aamusta iltaan. Lapsen näkökulmasta se näytti niin tylsältä. Isä sentään kävi joskus uimassa ja äiti luki, mutta ei paljon muuta.

Nyt havahdun joskus siihen, että minusta ja armaastani on tullut aivan samanlaisia. Hupia on oksasilppurin hurina ja pauke, kukkapenkkien kitkeminen ja kastelu,  haravointi, halonhakkaus, ei tosin minusta, ja ruohonleikkaus. Tähän on tultu! Ajan myötä ymmärrys omia vanhempiakin kohtaan lisääntyy kummasti.

Tuusulanjärven taiteilijakodeista yhdessä asuu Eero Järnefeltin tyttären poika. Suviranta on melkein meidän naapurissamme. Katsoin Suvirannasta tehtyä dokumenttifilmin pätkää netistä ja minulle jäivät mieleen ja jotenkin kolahtivat aivan uudella tavalla Juhani Kolehmaisen sanat, kun hän kertoi olevansa koti-ihminen, joka ei mielellään lähtisi kotoaan mihinkään. Hän kertoi myös, että vielä työelämässä ollessaan hän jätti huolensa aina portin toiselle puolelle ja että parasta elämässä on, kun saa olla kotona ja puuhailla omia kotihommia.