Talven ihmemaa vai tavallinen talvipäivä

Etelän varis ihastelee pohjoisessa lumen paljoutta, valkoista maisemaa, tykkylumen maahan asti taivuttamia puita tien varressa ja huokailee talven ihmemaasta. Moni lähtee etelästä pohjoiseen etsimään joulumieltä, joulumaata, tunturia ja lunta. Moni sen löytääkin varmaan. Lumta täällä ainakin riittää, tänä vuonna sitä on erikoisen paljon ainakin paikoitellen.

Paikallisen asukkaan mielestä lunta on ehkä vähän liikaakin. Sitä on satanut melkein joka päivä. Lumipyry on tehnyt päivistä hämäriä, aurinkoa ei ole juuri näkynyt. Päivät ovat lyhyitä. Sinistä hämärän hyssyä ja valkoista kinosta vasten valkoista taivasta niin ettei erota taivasta maasta. Lumi tukkii tiet, katkoo puut sähköjohdoille, painaa katolla. Lumitöitä ja kolaamista riittää. Kun tulee suojasää ja suvikeli, tiet ja pihat muuttuvat märäksi iljanteeksi, joka pakastuessa jäätyy liukkaaksi kaljamaksi, jolla icebugien teho todella testataan.

Etelän variksen ihmetellessä winter wonderlandia alkuasukas viettää tavallista talvipäivää arkiaskareissaan, esimerkiksi lumitöissä. Mutta kyllä paikallisetkin nauttivat talvisesta kauneudesta, tosin siihen tarvitaan ehkä jotain erityistä. Tapaninpäivänä oli kuulemma paistanut aurinko ja oli ollut oikein kaunis päivä. Aurinko oli kullannut tykkylumisten kuusten latvat ja saanut kuuran kimmeltämään koivun oksissa. Hanki ja taivas hohtavat keltaisena kuin Rudolf Koivun joulukortissa.

Se romanttisempi reitti

Se romanttisempi reitti

Lähes kaikilla lienee jokin tie tai reitti,  joka on niin tuttu, että sen jokaisen mutkan osaa ulkoa, sellainen tuttu tie, josta laulaa muun muassa Ninni Poijärvi kappaleessaan Tie: ”Niin tuttu tie, perille vie. — Siellä oottaa taas kaikki rakkaimmat ja mä sinne meen, siellä oon, siellä oon –.”

Minulle sellainen tie on ehdottomasti mökkitie,  kirkolta Alavuotolle ja nimenomaan Jokikokon kautta.  Ennen mökille ajettiin aina sitä kautta. Tie on mutkainen ja mäkinen hiekkatie, joka kulkee ensin Jokikokon kylän läpi ja jatkuu siitä mäntykankaiden ja peltomaisemien läpi kohti Alavuoton kylää. Muistan siitä jokaisen mäen ja kaarteen. Ajoin tietä usein myös polkupyörällä ja opin jakamaan vauhdin kussakin mäessä niin, että pääsin polkemalla mäen päälle. Salosaaren mäki on yksi kinkkisimmistä: se on jyrkkä ja siinä on myös tiukka mutka. Joissakin mäissä on pieni hyppyrintapainen ja jos niihin ajoi sopivan lujaa, otti mukavasti mahanpohjasta, ainakin lapsena.

Tiehen liittyy paljon muistoja. Tietyissä kohdissa tulva-aikana vesi meni tien yli ja piti käydä tarkistamassa veden syvyys kävellen ennen kuin uskalsi ajaa autolla. Joskus piti palata takaisin, kun tiedän oli kertakaikkiaan poikki. Toisinaan talvella joihinkin kohtiin tuuli kinosti lunta niin, että piti ottaa kova vauhti ja ajaa vauhdilla läpi. Tietyssä kohdassa nähtiin usein hirvi pellon laidassa ja kerran jäätiin katsomaan, kun se ui joen yli. Ahon kohdalla piti hiljentää, jos Matti oli laittanut varoituskolmion tien reunaan, koska silloin saattoi olla lehmiä tiellä. Lopulta, kun saavutaan Alavuotolle,  ensin on vanhan kaupan paikka, sitten tuttuja taloja, kuten Kangastalo ja Mäkelä, sitten koulu, jossa me asuttiin ja käytiin alaluokat, ja sitten mäen päältä avautuu kylämaisema ja Kiiminkijoki.

Joskus nuorena, kun joku kaverini ajoi tietä, toimin kartanlukijana ja sanoin aina, mihin suuntaan tie seuraavaksi kääntyy. Jotkut mäistä ovat sen verran jyrkkiä, että niiden takaa ei näy kuin taivasta eikä tottumaton osaa ennakoida tien suuntaa. Tie on melko kapea, joten vastaantulevaa liikennettä on syytä vähän väistellä, vaikka ehkä siinä juuri ja juuri mahtuu kaksi autoa rinnakkain kulkemaan. Tottumattomia tienkulkijoita hirvitti, meitä ei, koska tie oli tuttu.

Sitten toinen reitti, eli Vepsän kylän kautta kulkeva tie, päällystettiin asfaltilla ja siitä tuli suositumpi reitti varsinkin kelirikon aikana, vaikka matka piteni sitä kautta muutaman kilometrin. Minusta se on aina ollut tylsempi ja yksitoikkoisempi tie eikä se koskaan tuntunut oikein tutulta tai kotoisalta. En koskaan oppinut sitä tietä ulkoa enkä osannut arvioida matkan jäljellä olevaa määrää. Maisemat toistuvat samankaltaisia ja sekoittuvat keskenään. Puolessa välissä oleva Vepsän kylä on sinänsä ihan kaunis järvimaisemineen, mutta siihen ei liittynyt mitään erityisiä muistoja kuitenkaan.

Isä suosi vanhaa reittiä usein, vaikka käytti kyllä asfalttitietäkin, sillä onhan se vähän miellyttävämpi ajaa etenkin huonolla kelillä. Kerran tuli puheeksi, miksi isä tykkäsi enemmän Alavuoton tiestä. Se, miten hän perusteli mieltymystään yllätti meidät lapset. Olisin voinut kuvitella, että hän olisi sanonut tiestä, että sen varressa on sievemmät maisemat tai että se on vaihtelevampi, mutta isäpä sanoikin, että se on paljon romanttisempi.

Kuoleman kuukauden kynnyksellä

Kuoleman kuukauden kynnyksellä

Kotiseudullani Kiiminkijoen varressa syksy on jo pidemmällä kuin etelässä.  Päävärisävy on tummanruskea ja harmaaseentaittuva. Keltaiset ja punaiset sävyt ovat jo kadonneet lähes kokonaan, niitä täytyy etsimällä etsiä. Taivas on harmaa, maa märkä, kastepisarat kiiltelevät kasvien kuolleilla tai henkihieverissä olevilla lehdillä. Ukonputki on muuttunut talventörröttäjäksi ja odottaa, että kuura kaunistaisi sen uuteen asuunsa.

wp-1476602787293.jpeg

Äidin mökillä etsin kuvattavaa, poikkeamaa yleisilmeestä, tunnelman ilmentäjää. Luulin, että kasvimaalle oli jäänyt pikkuporkkanoita, kun näin siellä jotain oranssia. Mutta eivät ne olleet porkkanoita. Unikot olivat nyykähtäneet maahan, kukkien kirkas väri ei ollut vielä kadonnut, vaikka pakkanen oli lannistanut varret.

wp-1476602794444.jpegJoku sinnikäs metsäkurjenpolvi ei luovuta vaan aloittaa uuden kukkimisen, ei tyydy odottamaan vaan on päättänyt kukkia niin kauan kuin on hengissä. Persilja kasvimaalla ei näytä kärsineen kylmästä, vaan on edelleen vihreän elinvoimainen. Mansikanlehdissä viipyy vielä punaista ruskaa.

Kuolemankuukausi näyttää kyntensä täällä Pohjanmaalla. Kotona oli vielä kirkkaampaa, kesäkukat sinnittelevät vielä hengissä joten kuten, puissa on lehtiä, siellä täällä näkyy ruskan värejä. Täällä ei enää. Syksy ja talven odotus on pitempi, kohta kuolema tulee. Tämän takia en muuta takaisin.

Pohjoisessa kauneus on pientä

Kesälomareissulla kotiseudullani taas muistin, kuinka Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun rajamailla pieni on kaunista. Luonnon kauneus pitää osata nähdä ja katsoa. Sitä ei näe maiseman ohi kiitävästä auton ikkunasta. Siitä näkyy vain tien varren pajupusikkoa kasvavat pakettipellot ja hoidetut männiköt ja kitukasvuiset rämeet. Vaikka niissäkin on oma kauneutensa, kun löytyy oikea näkökulma.wp-1467383397676.jpeg

Kyllä siellä silti kauneuttakin löytyy. Se pitää vain nähdä ja etsiä ja osata katsoa. Jos tietää, auton ikkunastakin voi aavistaa, missä kasvaa vaaleanpunainen siankärsämö tai pehmeä kissankäpälä tai nähdä, kuinka hiekkatien reunassa kukkivat kissankellot ja päivänkakkarat. Kukat ovat pieniä ja hentoja, lähes huomaamattomia kuin veden varjo ja vanamon tuoksu, toisin kuin etelän ylpeinä ja tarmokkaina tien varsilla rehottavat lupiinit.

wp-1467383496200.jpegPäätin tehdä kukkaretken ja kuvata muutaman pienen tienvarren kaunokaisen. Autoa parempi kulkuneuvo tähän tarkoitukseen on ehdottomasti mopo, sillä varsinkin takapakkarilta on hyvä väijyä sopivaa kuvauskohdetta. Niinpä sitten valjastin siippani kuskiksi Vespalleni.

Ensimmäisenä vastaan tuli kissankello. Hiljaisella kylätiellä voi melkein kuulla sen soivan. Se on kellokukista hennoin ja pienin, mutta ei suinkaan vähäisin, sillä yksinkertaisuudessaan se kilpailee kauneudesta isompien kelloserkustensa kanssa hienosti. Ei siellä kotiseudullani kasva harakankelloa tai peurankelloakaan.

Seuraavakin kuvattava liittyy kissaan. Se on nimittäin kissankäpälä. Niitä kasvaa pikkuisissa rykelmissä ojan pientareella hiekkaisella mäntykankaalla ja vanhan kaupan pihalla. Niissä on ihmeen pitkät varret tämä vuonna ja pikkuiset pehmeät käpälät kuin kissanpennulla.

Onhan niitä muitakin eläimiä kukkien nimissä: löysin siankärsämön,  valkoisen tällä kertaa. Vaaleanpunaista en nyt löytänyt. Onkohan se niin kuin pikku kärsä, vaikka sitten nimen pitäisi olla siankärsänen. Yritin etsiä sudenmarjaa, mutta en löytänyt. Metsätähdet ja ketunleivät ovat tainneet jo kukkia. Eikä niitäkään kyllä aivan joka paikassa kasva, nekin pitää osata etsiä.

wp-1467383389832.jpegSitten oli vielä jäljellä vanamon metsästys. Se on niin pieni, että sitä ei tahdo nähdä edes mopon kyydistä. Muistin kuitenkin paikat, joissa niitä olen ennen nähnyt ja osasin terästää katsettani. Siellä ne keinuivat vienosti tuulenvireessä. Jokaisessa ohuenohuessa varressa kaksi niin pientä ja kaunista hempeää vaaleanpunaista kelloa ja alapuolella pyöreiden lehtien matto. Eihän niistä saanut kunnollista kuvaa kännykkäkameralla, mutta yritys oli kova ja maan rajassa kykkiessä huomasin pian, että ympärilläni oli hetken päästä sata kaveria häiritsemässä kuvaamista, joten antakaa anteeksi kuvan laadun heikkoudet ja kuvitelkaa se lähes huomaamaton viehkeä tuoksu.

Muissa pihoissa muita

vaan ei punaisia koivupuita, mutta meidän pihassa kasvaa sellainen!

Kuka muistaa vanhan lastenlaulun vaarin saaresta ja suuresta honkapuusta? Sitä mukaillen rustasin otsikon pihallamme kasvavasta punaisesta koivusta. Se on yksi pihamme ilonaiheita ja toimi lisävahvistuksena sille, että paikka tuntui entistä enemmän omalta.koivu5

Punaisia koivuja ei tosiaankaan kasva joka mäellä ainakaan luonnonvaraisena. Meidän suvullamme on aivan erityinen suhde tähän koivuerikoisuuteen siksi, että sellainen löytyi ensi kertaa äitini tädin mailta Vepsältä.  Itse en ole käynyt koskaan katsomassa sitä alkuperäistä, mutta biologiveljeni muistaakseni on. Siellä siis kasvaa maailman ainoa punalehtinen koivu, josta kaikki muut punakoivut on kloonattu.

Vepsäläiset ovatkin nimenneet kylänsä uudestaan Punaisen koivun kyläksi. Sillä nimellä ylläpidetään myös blogisivustoa, jossa kerrotaan kylän asioista. Tosin en tiedä, kuinka aktiivisesti blogia nykyään päivitellään.

Punakoivun emopuu löytyi  1970-luvun lopulla. Siemeniä koivuun ei tule ihan joka vuosi, joten lisääminen ja kasvattaminen ei ole aivan helppoa ja siksi puuta ensin kloonattiin. Kloonatuista puista kerättiin siemeniä ja siemenistä kasvatettiin pikkuruisia taimia.Siemenestä lisätyt eivät lehtijutun mukaan ole tulossa myytäviksi, vaan tutkimuskäyttöön ja kloonattuja yksilöitä myydään taimitarhoilla ja puuta kuvaillaan esimerkiksi näin Suomalainen taimi.fi -sivustolla.

”Tummanpunalehtinen hieskoivun muoto, joka on kotoisin Oulun läheltä Ylikiimingistä. Puu soveltuu parhaiten Pohjois-Suomen oloihin. Se kestää nuorena melko hyvin tuulta, mutta vanha puu varistaa oksia herkemmin. Nopeakasvuinen puu juurtuu pääasiassa ylimpään maakerrokseen eikä siedä maantäyttöä juuristoalueella eikä tiesuolaa. Runko vaurioituu ja lahoaa herkästi kolhuista.”

koivu1Punakoivun lehdet ovat keväällä ensin vihreitä, mutta niissä on punainen reunus. Tämä yllättikin minut tänä keväänä, sillä en ole aiemmin näin läheltä päässyt seuraamaankaan ja hetken jo luulin, että koivumme on vaihtanut väriä. Nyt koivu on jo taas punainen ja minä helpottunut. Viime kesänä yritimme karsia vähän vieressä olevaa raitaa, että koivu saisi paremmin valoa ja elintilaa. Tänä keväänä panimme myös aronia-aidan matalaksi, joten nyt pitäisi olla hieman parempi tilanne.

 

Lähteet:

Ala-Nikula, Sanna 2008: Punakoivu lisääntyy siemenestä. Kaleva 25.7.2008. <http://www.kaleva.fi/uutiset/oulu/punakoivu-lisaantyy-siemenista&gt;.

Punaisen koivun kylä. Blogi. <https://punainenkoivu.wordpress.com&gt;.

Suomalainen taimi.<http://suomalainentaimi.fi/punakoivu&gt;.