Viime viikon postauksessani kerroin, että kävin ihailemassa äidin metsäpalstan naapurissa olevaa koivikkoa ja lupailin laittaa kuvia sieltä.  Piti oikein alkaa miettiä, mitä kaikkea koivuun liitetään ja mitä se tuo mieleen.

Valkorunkoinen koivu on Suomen yleisin lehtipuu. Se on sopeutunut Suomen ilmastoon hyvin ja siksi se onkin levittäytynyt koko maahan.  Rauduskoivu on Suomen kansallispuu. (Yle 2012.)

Koulussa olemme pohtineet suomalaisuutta ja suomalaisia tarinoita liittyen Platonin akatemian tämän vuotiseen teemaan. Moneen suomalaiseen tarinaan liityy myös koivu. Ensimmäiseksi mieleeni tulee Väinämöisen ja Ainon tapaaminen koivumetsässä ja Gallen-Kallelan Aino-triptyykki. Sen ensimmäisessä osassa Aino on hakemassa vastoja, siis mitä suomalaisimmassa puuhassa, suomalaisista suomalaisimmassa järvimaisemassa.

Toinen koivutarina mielessäni on tietenkin Topeliuksen satu Koivu ja tähti.

Satu kertoo tytöstä ja pojasta, jotka vihollinen sodan aikana vie mukanaan Suomesta Venäjälle. Vieraassa maassa lapsia kohdellaan hyvin, mutta he ikävöivät silti takaisin isänmaahansa ja kotiinsa vanhempien luo. Sisarusten ainoa muisto kodista on ”kartanolla kasvava koivu, jossa linnut laulavat auringon noustessa, ja jonka lehvien lomitse kirkas tähti iltasella tuikkii”. Ikävän kasvaessa he lopulta lähtevät etsimään koivua ja tähteä ja Jumalan avulla löytävätkin kotiinsa. (Kirjastovirma, Koivu ja tähti.)

Nyt tätä kirjoittaessani sain selville jotain minulle aivan uuttakin tästä sadusta. En nimittäin tiennytkään, että sadun koivu on kasvanut minulle niin tutussa kunnassa, Muhoksella. Sinne on pystytetty muistomerkki Topeliukselle ja istutettu koivu, joka viittaa nimenomaan tähän satuun.

Koivu symbolisoi kotia ja isänmaata, siinä on kansallisromanttinen juhlava ja ylevä sävy. Se on kuulunut suomalaiseen arkeen ja juhlaan ja kuuluu edelleenkin. Siinä on tuttua turvallisuutta arkipäiväisyyttä kuin koivuhaloissa, joita surutta poltamme takassa, mutta myös arvokasta ylpeyttä, kun siitä on tehty design-huonekaluja tai muita esineitä. Seija A. Niemi on kirjoittanut kokonaisen kirjan aiheesta, Koivu — Suomen kansallispuu.

Jotenkin tämä koivuromantiikka tuntuu toisaalta niin kliseiseltä, mutta eihän koivun merkitystä voi kokonaan kieltää tai ohittaakaan, niin vahva mielikuva on. Katsopa vain koivikkoa talvimaisemassa, sinistä taivasta, valkoista hankea, valkorunkoisia koivuja, ja kuinka ollakaan Sininen ja valkoinen alkaa soida heti päässäsi ja jää korvamadoksi. (Jos haluat päästä siitä eroon, kuuntele linkistä vähän erilainen versio, mieskuoro Huutajien esittämänä.)

Entäpä sitten kevät: koivut hiirenkorvalla, hento vihreä, joka pian räjähtää kesäksi, valkovuokot mattona koivujen juurella. Voiko suomalaisempaa näkyä ollakaan?  Sitten ovat tietenkin vielä juhannuskoivut, jotka tuodaan oven pieleen ja juhannussaunasta leijuva koivunlehtien tuoksu.